Nyt lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että tämä on viimeinen muuttopostaus. Tai muuten minut mörökölli vieköön.
Lapsukainen kysyi viime viikonloppuna, kun istuttiin kahdestaan saunan lauteilla, että surenko ollenkaan tuota muuttoa ja lähtöä entisestä kodista. Silloin vastasin hänelle, että olen tehnyt tuota surutyötä jo joulusta asti, enkä sen takia enää vuodattanut kyyneleitä. Silloin kyllä mietin mielessäni milloinka se iso itku tulee. Miehellekin totesin tässä aiemmin, että en ole joutanut suremaan, kun on ollut niin paljon tekemistä, ajatukset ovat keskittyneet johonkin muuhun. Tänään, sitten kun kävin lämmittämässä vanhaa kotia ja kävelin pitkin huoneita, niin silloin se tuli. Hillitön itku ja ikävä. Kävelin pitkin taloa, itkin ja muistelin niitä kaikkia ihania aikoja mitä olimme tuossa kodissa viettäneet. Ne ovat olleet elämäni onnellisimpia vuosia. Ja itkin. Ja itkin. Välillä myös hymyilin läpi kyynelten, kun muistin jonkun tosi ihanan jutun - ja onneksi niitä on muistoissa paljon =)
Pelkäsin etukäteen paljon tätä ensimmäistä yksinäistä viikonloppua uudessa kodissa. Tunnen itseni sen verran, että tiesin käyväni nyt läpi ne kaikki tunteet ja kiireessä ohitetut hetket. Eikä tilannetta helpottanut se, että olin eilisen illan leelian lepotuolina läheiselleni, jonka asiat ovat vielä huonommin. Onneksi pystyin antamaan yösijan, kuuntelevat korvat ja henkistä tukea. Muuta en voinutkaan antaa, paitsi menetetyt yöunet. Ja sen myötä itkukin on niin herkässä.
Ei minulla ole mikään huonosti. On ihana rakastava perhe, uusi kiva koti ja mukava työ. Tämä luopumisen tuska on vain käytävä läpi. Ja niitä ihania vuosia on myös edessä, on tulossa isoja, kivoja ja uusia asioita edessä päin. Tänään vain on tälläinen päivä. (Mies lukee tätä ja miettii, että emännällä on taas tuo itkupillipäivä. Niin on.)
Seuraavassa postauksessa on jo jotain käsitöitä - onhan tämä neuleblogi. Tänään on pudonnut puikoilta sininen revontuli-huivi. Kunhan saan sen viimeisteltyä, niin jotain valmistakin on esiteltävänä. Kyllä tämä taas tästä.
4 kommenttia:
Kyllä se siitä, toivotaan. Kyllähän se aina kun entistä kotia ajattelee, tulee itku ja ikävä. Monen monta hyvää hetkeä siellä vietettiin. Mutta täytynee keskittyä tulevaan ja edessä oleviin hyviin asioihin =).
Joka kerta, kun ollaan muutettu, on jonkinasteinen haikeus tullut pakostakin. Yleensä tosin aikataulut ovat olleet niin kireät, ettei pitempään suremiseen ole ollut mahdollisuutta.
Kevätaurinko paistaa! :)
Minä istuin viime viikolla taloa siivotessani olohuoneen lattialla itkemässä välillä. Kerrostaloon muuttaminen oli shokki ja ekana iltana itkin sielläkin. Nyt alkaa jo helpottaa eikä viimeistä kertaa talosta lähtiessä tuntunut siltä, että lähtisi kotoaan, vaan... vain talosta. Monta kertaa on pitänyt ohi ajaa silti.
Lähetä kommentti